 |
Urheilubisnes ja pyhä olympiahenki
(Alueuutiset, elokuu 2002)
Kaupungissamme juhlitaan tänä kesänä 50-vuotiaita Helsingin Olympialaisia nostattelemalla vanhaa olympiahenkeä henkiin. Samalla hengellä
yritetään voidella myös uusia investointeja huippu-urheilulle.
Viisikymmenluvun Suomessa olympiahenki tuli tarpeeseen: sodan jäljiltä maa tarvitsi yhtenäisyyttä korostavaa hengennostatusta ja
uskoa parempaan huomiseen. Kun J.K Paasikivi avasi kisat 19.7.1952 71 osanottajamaalle, suomalaiset saivat kokea paitsi kansainvälisen
hönkäyksen, myös ylpeyttä itsestään sisukkaana selviytyjänä. Sotakorvaukset oli maksettu ja tulevaisuus näytti pitkästä aikaa valoisalta.
Tämän päivän Suomi ja Helsinki elävät kovin toisenlaisessa todellisuudessa kuin viisikymmenluvulla, jolloin tukeuduttiin voimakkaaseen
yhtenäiskulttuuriin ja "Suomi nousuun" -ajatteluun. Olympialaiset tarjosivat Suomelle oivan kehyksen nostattaa kansallista yhtenäisyyttä
ja virkistää talouselämää ja viedä myös piskuista pohjoista maatamme maailmankartalle. Vuonna 1952 Suomessa maistettiin olympiahengen
ohella ensimmäistä kertaa myös Coca-Colaa.
Kun Suomi tempautui sotien jälkeen mukaan eurooppalaisille markkinoille, se tapahtui myöhempään kuin muissa pohjoismaissa, mutta suuremmalla rytinällä.
Itsetunto vahvistui kansantalouden edistysaskelten tahdissa huimaa vauhtia ja Suomi etsi voimakkaasti identiteettiään muun muassa juuri urheilukulttuurin avulla.
1950-luvun Suomessa olisi ollut vaikeata kuvitella kansainvälistä EU-Suomea, jossa maksetaan euroilla, puhutaan kännykkään, surffaillaan netissä,
juodaan lattea läpinäkyvistä mukeista katukahviloissa, lounastetaan etnisessä ravintolassa ja puhutaan fiksuja globalisaatiosta.
Vaikka Suomi onkin murtautunut ulos yhtenäiskulttuurista ja ihmisten harrastukset ja elämänpiirit ovat aivan eri tavalla fragmentoituneita kuin ennen, urheilupiireissä
nojaudutaan yhä vanhaan, tyhjentyneeseen olympiahenkeen urheilusta puhuttaessa. Suomalainen urheiluhulluus on johtanut siihen, että urheilusta on tullut lähes
pyhä lehmä, jolle on suorastaan pakko pumpata julkisia varoja huolimatta siitä, että on paljon muitakin kulttuurin muotoja, jotka tarvitsisivat yhteiskunnalta tukea ja tunnustusta.
Tuntuu usein siltä, että urheilun yhteiskunnallisesta tukemisesta puhuttaessa on suorastaan kiellettyä verrata sen saamaa erityisasemaa muihin kulttuurimuotoihin
nähden. Jos haluaa verrata vaikkapa stadionin mahdollista kattamista tulevia MM-kisoja varten pienten teattereiden tilojen kunnostamiseen tai kirjastojen
aineistohankintakuluihin, saa melko suurella todennäköisyydellä vastaukseksi, etteivät nämä asiat vain ole vertailukelpoisia. Jos sitten vertaa huippu-urheiluun
tehtäviä satsauksia vaikkapa kansanterveyteen panostamiseen tai kuntouttavien toimintojen tukemiseen, on suorastaan tyhmä, jos "ei ymmärrä" etteivät tällaiset
rahat tule samasta kukkaronlokerosta.
Kun Suomessakin on taas käyty keskustelua yleisurheilun MM -kisojen järjestämisestä Helsingissä, olisi syytä keskustella myös siitä, kuka laskut lopulta maksaa.
Olisi vähintään reilua, että kisojen järjestämiskuluihin osallistuisivat myös ne tahot, jotka kisat ylipäätään järjestävät ja jotka niistä suoraan hyötyvät. On totta, että
kisat tuovat välillisesti tuloja myös yhteiskunnalle veromarkkojen kautta. Miksei järjestämisestä aiheutuvia kuluja kattaisi osaltaan kuitenkin myös ne, jotka keräävät suorat voitot?
Ruotsissa kisojen kustannukset tappioineen päivineen menee paikallisen yleisurheiluliiton SFF:n piikkiin. Miksi Suomessa kaupungin ja valtion on hoidettava
yksipuolisesti taloudellinen vastuu? Urheilu sinänsä on hieno asia. Nykyisellä huippu-urheilulla on vain enää kovin vähän tekemistä alkuperäisen "puhtaan"
urheilun kanssa: korruptio- ja dopingskandaalit ja kisojen hakuprosesseihin liittyvät epädemokraattiset piirteet näyttävät tulleen jäädäkseen. Kaikki tämä
huomioiden olisi reilua myöntää, että urheilu ei porskuta pelkällä tyhjällä olympiahengellä vaan suurella rahalla.
Johanna Sumuvuori
|
 |
 |
