Järki ja tunteet

Kolumni, Vihreä Lanka 15.2.2008

Kataisen Jyrkin ”järkivihreyttä” on kutsuttu uudeksi poliittiseksi käsitteeksi, jolla kokoomus rymistelee kohti kunnallisvaaleja. Hohhoijaa, eikö kukaan muista kourallista ydinenergianuoria, jotka kutsuivat itseään järkivihreiksi jo vuosituhannen alussa? Kataisen mukaan järkivihreys on vastapaino ”ideologiselle ilmastopolitiikalle”. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kokoomusvaikuttaja haluaa riisua politiikasta ideologian. Enkä halua olla tekopyhä – kyllä vihreidenkin riveistä löytyy niitä, jotka haluavat ajatella politiikkaa ”asia kerrallaan”, tapauskohtaisen harkinnan kautta vailla mitään kirkkaampaa vihreää johtolankaa. Usein tämäntyyppisen poliittisen kulttuurin harrastajat laittavat rationaalisen ja ideologisen ajattelun vastakkain, mitä en ole koskaan ymmärtänyt. Ilman rationaalista ajattelua politiikassa ei saa mitään aikaan, ja politiikka ilman ideologista suuntaa on puolestaan kuin helisevä vaski, jonka soundi ei saa äänestäjästäkään pysyvää otetta.

Ideologian haurastumisen seuraukset on nähty viime aikoina selvimmin SDP:ssä. Lehti toisensa jälkeen on raportoinut, miten nuoret vieroksuvat sosiaalidemokraatteja eivätkä kykene samastumaan puolueen epämääräiseen, menneisiin vuosikymmeniin juuttuneeseen ajatteluun. On mahtavaa, että SDP haluaa nostaa vihreiden teemat agendalleen. Demareiden uusi ympäristömyönteisyys jää kuitenkin päälle liimatuksi manööveriksi, ellei puolueelta löydy valmiutta tekoihin ja vaikeisiinkin päätöksiin ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. SDP:n ilmasto- ja energiapoliittista linjaa valmistellut kansanedustaja Antti Vuolanne ehätti jo voimaintunnossaan julistamaan, ettei vihreitä enää tarvita, kun demarit ovat nyt ottaneet ympäristöasiat niin hienosti haltuunsa. Suuria sanoja, joille ei ole ollut kovin kummoisia näyttöjä.

En ole koskaan ajatellut, että ympäristöpolitiikka olisi vihreiden monopoli. Siksi olen varovaisen ilahtunut, että niin ”järkivihreäksi” julistautunut Katainen kuin uutta uljasta SDP:täkin haikailevat perusdemarit haluavat tarttua ilmastohaasteeseen. Muiden puolueiden ympäristösuuntaus on vihreille positiivinen haaste, jonka pitää terävöittää omaa politiikkaa. En tiedä, onko Kataisen piiloviesti ollut, että vihreät edustavat jonkinlaisia tunnevihreitä, kun hän ei varsinaisesti nimennyt ”ideologisen ilmastopolitiikan” kellokkaita. Mustavalkoisessa jaottelussa järki- ja tunnevihreisiin ei olisi järkeä. Avioliitto tällaisessa ilmastossa ei toisi kauaskantoisia tuloksia, jos toinen vain rakastaisi, ja toinen järkeilisi kylmästi. Vihreiden on osattava säilyttää järki ja tunteet ja oltava valppaita, kun vanhat jättiläiset tömistelevät ilmastopolitiikassa. Silloin voi nousta ilmaan paljon näkökykyä ja hengitystä haittaavaa tomua.

Johanna Sumuvuori