Levykauppaan vai politiikkaan?

Kolumni, Vihreä Lanka 2001?

Byrokraattorit panevat kunnallisen luottamushenkilön maalaisjärjen koetukselle.

Joskus tuntuu, että olisi sittenkin mukavampaa olla höyhensarjan rokkitähti, harrastelijanäyttelijä tai levykaupan myyjä kuin kunnallispoliitikko. Selkäpiitä pitkin alkaa valua kylmä hiki, kun yritän ylipäätään sovittaa persoonaani sanaa "kunnallispoliitikko". Olenko se todella minä, joka hikoilee iltaisin opetuslautakunnan erityisopetuksen suunnitelman tai kaupunginvaltuuston budjetin sopeuttamisohjelman parissa? Mihin katosi se kirjallisuutta, musaa, bändejä, löysiä iltapäiviä, suoraa toimintaa ja suuria linjoja rakastava poptyttö, joka vietti aikaa etupäässä ystävien ja epämääräisten yliopisto-opintojen parissa? Miksen tanssi enää niin usein yksin peilin edessä? Kerran kun luin opetuslautakunnan kiinteistöjaoston esityslistoja, toimittajamieheni totesi kuivakkaasi, että voihan sitä noinkin nuoruuttaan viettää.

Olen monta kertaa miettinyt, miksi ihmeessä kunnallispolitiikka täytyy tehdä ihmisille niin raskaaksi. Luottamushenkilön postiluukku pursuaa esityslistoja ja niiden liitteitä, muistioita, vuosikatsauksia, toimintakertomuksia, ohjelmien tarkistuksia, budjettiraameja, seurantaraportteja ja seminaarikutsuja.

Jos kaikkeen saamaansa materiaaliin yrittäisi edes pintapuolisesti tutustua, mitään muuta elämää ei ehtisi elääkään. Siinäpä opettelun aihe numero yksi: opi seulomaan olennainen. Toinen on tietysti se, että on opeteltava täydellinen kursorinen lukutekniikka. Kun hallintotieteilijävirkamiehet ovat esityslistojen liitteitä laatiessaan päässeet vauhtiin, tekstin omaksumiseen tarvitaan vaahtosammuttimen lisäksi valtaisa annos pitkämielisyyttä.

Luulen, että jokaisella kunnallisella virkamiehellä on tietokoneeseensa asennettuna kunnallishallinnon salainen byrokraattori, johon syötetty yleistajuinen teksti tulostuu mahdollisimman vaikeaselkoisena kapulakielenä ulos. Kun byrokraattoriin syötetään vaikkapa lause "vanhainkodin paikkoja vähennetään", se tulostuu ulos muodossa "vanhustenhuollon laitospaikkojen yksikköhintoja karsitaan".

Ymmärrän vielä sen, että tieteellisissä piireissä tutkimuksen kieli on etupäässä suunnattu tutkijakollegoille, mutta en sitä, että kunnallishallinnossa virkamiehet suuntaavat tekstiä toisille virkamiehille. Luottamushenkilöt, jotka papereita joutuvat seulomaan, ovat kuitenkin maallikkojäseniä. Ennakko-oletuksena ei voi siis olla, että virkamiestyönä valmistellut esitykset aukeavat tuosta vaan yhdellä lukaisulla.

On ironista, että kunnallisessa päätöksenteossa pidetään ihanteena transparenssia (siis läpinäkyvyyttä). Käytännössä sen pitäisi toimia niin, että kaikilla kaupunkilaisilla tai kuntalaisilla olisi mahdollisuus päästä jyvälle siitä, millaisia päätöksiä kotipaikkakunnalla tehdään. Nyt katsotaan riittäväksi, että asiakirjat ovat nähtävillä kapulakielisinä päätösluetteloina kaupungintalon virallisella ilmoitustaululla.

Kapulakielen käyttämisen voi katsoa jopa kaventavan demokratiaa: asiat on verhoiltu sellaisen tekstin sisälle, jonka koodin purkamisen taitaa tai ehtii vain osa luottamushenkilöistä. Kyse ei ole pelkästään tekstin ymmärtämisestä sinänsä, kyllähän jokainen fiksu luottamushenkilö oppii lukemaan kunnallishallinnollista jargonia joten kuten. Kyse on myös siihen kuluvasta ajasta. Luottamustoimia hoidetaan yleensä päätyön ohella, jolloin paksujen esityslistojen ja liitteiden seulominen tehdään vapaa-ajalla.

Itse olen jo oppinut melko hyvin purkamaan byrokraattorin koodia, mutta myös valikoimaan asioita, joihin kannattaa uhrata aikaa. Kun pää alkaa olla tarpeeksi sekaisin kuivista muistioista, suuntaan levykauppaan ostamaan virikkeellistä poppia pään nollaukseen tai lähden kahvilaan notkumaan hyvän ystävän kanssa. Samalla voi muistella niitä syitä, miksi alunperin asioihin vaikuttaminen tuntui niin tärkeältä, että niiden eteen oli valmis paiskimaan hommia.

Johanna Sumuvuori