Nykytaide avaa mielen kahleet

Kolumni, Vihreä Lanka 2004

Olen oppinut rakastamaan nykytaidetta. Parin tunnin vaeltelu Kiasmassa tai minkä tahansa maan missä tahansa modernin- tai nykytaiteen museossa ja sen jälkeinen kahvikupponen ovat parasta laatuajan viettämistä. Viimeisessä Kiasman ARS02 -näyttelyssä vietin pisimmän ajan Baabelin torni-teoksen juurella ja tunsin olevani ulkomailla, tai oikeastaan sadassa paikassa yhtä aikaa. Tai oikeastaan tuntui että teosta varten varattu tila oli täysin valtioton ja maantieteetön. Teos on rakennettu lukuisista päällekkäin pinotuista radioista, jotka välittävät ohjelmaa ja musiikkia maailman eri kanavilta.

Joskus nautin kuitenkin "nykytaiteesta" enemmän toisten kokemien reaktioiden kuin omien tunteiden kautta. Pari vuotta sitten vein molemmat mummoni Kiasmaan. Heti aulaan päästyämme toinen heistä alkoi taivastella kovaan ääneen: "Näin paljon tyhjää tilaa! Ja keskellä Helsinkiä! Eikös täällä puhuta että on kauhea asuntopula ja sitten tämmöisiä rakennetaan veronmaksajien rahoilla!" Kiertelimme puolisentoista tuntia näyttelytiloissa ja lähes jokainen teos sai molemmilta mummoilta kummeksuntaa. Erityistä hilpeyttä herätti tyhjistä kananmunankennoista rakennettu vuoristorata. Myöhemmin illalla rouvat kertailivat moneen otteeseen Kiasmassa nähtyjä teoksia ja nauroivat lopulta vatsat kippuralla. Olin hyvilläni, sillä tiesin että tästä Helsingin reissusta molemmilla riitti juttua kotiin viemisiksi.

Ihmiset eivät välttämättä etsi taiteesta mitään suuria vastauksia, mutta tuntuu kuitenkin, että monet haluavat sen olevan edes rationaalista. Sukulainen soitti Pohjanmaalta samana iltana kun amerikkalainen valokuvaaja Spencer Tunick oli kuvannut Helsingin kauppatorilla alastoninstallaationsa johon osallistui 1900 suomalaista nakupelleä. "No nyt ne ovat ruvenneet Helsingissä kuvaamaan alastomia ihmisiä kauppatorilla. Mitä järkeä siinä on? Eikö ihmisillä ole nykyään parempaa tekemistä?", sukulainen tuhahti. Vastasin, että mielestäni Tunickin alastonkuvat ovat pelkästään hauskoja ja jokunen tuttavakin oli ilmoittanut osallistuvansa kuvaan. Sukulainen ei pitänyt sentään kuvausta pornografiana, vaan pelkästään typeränä, koska siinä ei ollut mitään järkeä. Yritin sanoa, että riittää että kokee jonkinlaisen reaktion, ja sehän hänessä oli tapahtunut.

Monet ottavat turhaan paineita nykytaiteen "ymmärtämisestä". Miksi ihmeessä nykytaidetta pitäisi ymmärtää, miksei voi vain päivitellä ja ihmetellä. En ole koskaan yrittänyt ymmärtää oikeastaan mitään taidetta, kunhan annan teoksille satunnaisia merkityksiä kulloisenkin mielentilani mukaan.

Toimittaja Taina West tunnusti vastikään eräässä naistenlehden kolumnissaan, että oli vierailullaan Pohjoismaisen nykytaiteen näyttelyssä Suomenlinnassa erehtynyt luulemaan tavallista pientä harmaata seinäpatteria islantilaiseksi taideteokseksi ja olipa vielä nimennyt sen mielessään "Yksinäiseksi orpolapseksi Reykjavikistä". Hän oli jopa pitänyt teoksen "harmoniasta" ja miettinyt, että teos on sijoitettu tahallaan alatasoon, koska taiteilija haluaa mahdollisesti muistuttaa aikuisia katsojia lapsen perspektiivistä. Nauroin bussissa ääneen kun luin jutun. Tuli tunne, että haluan heti paikalla nähdä kyseisen patterin, "yksinäisen orpolapsen Reykjavikista". Taide oli jälleen tehnyt tehtävänsä virittämällä näyttelyvierailijan nykytaidemaiseen tilaan, jossa ollaan aistit valppaina valmiina tulkitsemaan jokainen tuuletusaukkokin taiteeksi.

Nykytaiteella on ehdottomasti tehtävänsä ja sillä pitää olla Helsingin keskustassa veronmaksajien rahoilla rakennettu kolossi. Nykytaide herättää ihastuksen lisäksi paljon vihastusta, mutta ainakin se herättää jotain. Veikkaanpa, että monessa tavallisessa suomalaisessa kahvipöydässä riittää enemmän päiviteltävää esimerkiksi Kiasman kananmunakennoradasta tai sängystä jonka peitteet ovat täynnä symmetrisiä reikiä, kuin monesta jo kanonisoidusta klassisen taiteen teoksesta.

Johanna Sumuvuori