Suvaitsevien sukupuutto

Kolumni, Vihreä Lanka 13.4.2006

Lapsen ulkonäöstä löydetään mielellään isän nenä, äidin silmät tai mummolta peritty leukakuoppa. Nuoren ihmisen puoluekannankin katsotaan joskus ”tulleen äidinmaidosta”. Näkemys on kuin Jean-Baptiste Lamarckin 1800-luvulla esittämä teoria hankittujen ominaisuuksien periytymisestä.

Vaikka lamarckismi osoitettiin myöhemmin erheelliseksi, tutkija Philip Longman uskoo tuoreessa Foreign Policy -lehden numerossa, että konservatiivit perivät maan, kun liberaalit eivät enää lisäänny. Longmanin ajatusketju lähtee siitä, että syntyvyys alenee ympäri maailmaa ja tulevaisuuden lapset syntyvät enimmäkseen perheisiin, joissa konservatiiviset arvot jyräävät ja mies näyttää kaapin paikan.

Patriarkaatin paluuta Longman perustelee väestötilastoilla: konservatiivit ovat hedelmällisempiä kuin liberaalit. Esimerkiksi USA:n viime presidentinvaaleissa George W. Bushia äänestäneissä osavaltioissa syntyvyys oli 12 prosenttia korkeampi kuin osavaltioissa, joissa voitto meni John Kerrylle.

Urbaanien ja avarakatseisten kolmikymppisten lastentekovauhti ei Suomessakaan päätä huimaa. Sosiaalisesti ja ekologisesti valveutunut nuori polvi ryhtyy mieluummin lastentekolakkoon kuin lisäämään väestönkasvua. Vihreiden nuorten ydinvoimaa vastaan masinoima lastentekolakko johtaisi Longmanin logiikalla siihen, että tulevaisuudessa lapsia syntyisi enimmäkseen ydinvoimaa kannattaviin perheisiin. Koska väestö on valtaa, pitäisikö suvaitsevainen, ympäristötietoinen suomalainen julistaa suojelukohteeksi liito-oravan lisäksi?

On tietenkin varsin yksioikoista olettaa, että poliittinen kanta tai aatteet ylipäätään noin vain periytyisivät tai siirtyisivät sukupolvelta toiselle. Kykeneväthän ihmiset omaehtoiseen ja kriittiseen pohdintaan ja myös sukupolvikapinaan. Myös Longmanin mukaan on selvää, että historia on täynnä sukupolvien välisiä kahnauksia ja nuorten vastarintaa vanhempiensa edustamia arvoja ja elämäntyyliä vastaan. Väestön väheneminen johtaa kuitenkin siihen, että uusi sukupolvi syntyy niin kapeaan ja kulttuurisesti konservatiiviseen väestöpohjaan, ettei konservatismin vastaiseen rintamaan riitä tarpeeksi joukkoja. Toisin oli toisen maailmansodan jälkeen, jolloin hyvin erilaiset sosiaaliset ja yhteiskunnalliset ”segmentit” lisääntyivät.

Ajatusleikkinä Longmanin teoria tarjoaa sytykkeitä monille spekulaatioille. Länsimaisten demokratioiden syntyvyys laskee, mutta tarkoittaako demografinen muutos myös suurta poliittista keikausta? Konservatiivisen patriarkaatin paluuseen on kuitenkin vaikeaa uskoa, sillä ikäluokkien pienentyminen merkitsee myös pieneneviä työvoimaresursseja. Tuskin läntisillä, muka konservatiivistuvilla demokratioilla on varaa lähettää tulevaisuudessa naisensa hellan ääreen, vai onko?

Johanna Sumuvuori