Vallan Valtaajat

Artikkeli Nuorisotutkimusverkoston "Talonvaltaus liikkeenä - miksi squat ei antaudu?" -julkaisussa, 7.3.2008

Luin teini-ikäisenä antaumuksella Toinen Vaihtoehto -pienlehteä, joka levy- ja keikka-arvosteluiden ohella raportoi melko säännöllisesti eri puolilla Suomea tehdyistä talonvaltauksista. Kuvissa vallattujen talojen ikkunoista oli heitetty lakanoita, joihin oli maalattu valtauksen symboli ja kirjoitettu isolla ORANSSI. Kymmenisen vuotta myöhemmin asuin vanhassa puutalossa, jonka Helsingin kaupunki oli antanut Oranssi ry:n käyttöön kunnostettavaksi nuorisoasumiseen.

”Valtaamalla vallan kylkeen” on näyttänyt olevan melko toimiva tilapoliittinen konsepti ainakin Helsingissä. Se on erinomaista, sillä siten on saatu aikaan myös hyviä tuloksia. Kuten puoluetoveri ja vanha talonvaltaaja Anni Sinnemäki joskus Vihreiden puoluekokouksessa totesi – ”talonvaltauksista on harvoin seurannut mitään huonoa”.

Onnistunut talonvaltaus on mielestäni sellainen, jossa vallattu tila päätyy asumiskäyttöön tai monipuoliseksi nuoriso- tai kulttuuritilaksi ja joka luo toimintaympäristön myös uudenlaiselle ja vaihtoehtoiselle toiminnalle. Yksi esimerkki lähihistorian onnistuneista talonvaltauksista on Helsingin Ruoholahdessa sijainnut Lepakkoluola, joka keräsi kattonsa alle pariksikymmeneksi vuodeksi vaihtoehtonuoria ja -musiikkia, sekä tietenkin legendaarisen Radio Cityn toimituksen. Lepakko purettiin vuonna 1999. Kahdenkymmenen vuoden toiminnan jälkeen Lepakon olemassaolon tarve oli niin itseoikeutettua, että Helsingin kaupunki vuokrasi Elävän Musiikin Yhdistykselle (ELMU) Hernesaaresta Nosturin tilat, jossa toiminta saattoi jatkua.

Ymmärtävä byrokratia?

Yli kolme vuotta Helsingin kaupungin nuorisolautakunnan puheenjohtajana on pitänyt tehokkaasti talonvaltaukset mielessä. Se on johtanut myös pohdiskeluun valtaajien ja vallan suhteista – asia, josta on keskusteltu usein myös nuorisolautakunnan kokouksissa. Pystyn jollain tavalla samaistumaan sekä valtaajien että päätöksentekijöiden näkökulmaan. Niiden yhdistäminen on kuitenkin haasteellista, vaikka periaatteellinen yhteisymmärrys tilapolitiikasta ja nuorisotoiminnan omaehtoisuudesta olisikin saavutettu.

Valtaajien näkökulmasta – ja aivan oikeutetustikin – kunnallispoliittinen päätöksenteko on hidasta ja kankeaa. Kunnallispoliittiseen byrokratiaan paatuneiden luottamushenkilöiden näkökulmasta taas valtaajien vaatimukset ovat usein kärsimättömiä ja ehdottomia. Siitäkin huolimatta olen sitä mieltä, että dialogi talonvaltaajien ja Helsingin kaupungin nuorisotoimen välillä on toiminut kohtuullisesti. Toisaalta, vaikka keskusteluyhteys on ja hyvää tahtoa nuorisotoimen puolelta riittää, tilojen löytyminen on usein kiven takana, mikä ei ole aina omiaan lujittamaan valtaajien luottamusta yhteistyöhön.

Helsingin nuorisotoimen asenne talonvaltauksiin on mielestäni peruslähtökohdiltaan kuitenkin hyvä. Helsingissä on melko hyvin ymmärretty, ettei nuorisotoimen tehtävä ole holhota ja päättää yksin ylhäältäpäin, millaista nuorisotoimintaa ja -tiloja kaupungin pitää tarjota. Nuoriso kun ei ole mikään homogeeninen massa, jossa kaikille riittää, että kotikulmilta löytyy nuorisotalo, jossa on lautapelejä, kahvia ja ymmärtäviä aikuisia. Ja tämän sanottuani totean, että näitä kaikkia ehdottomasti tarvitaan, mutta se ei riitä.

Nuorisotutkija Mikko Salasuo toi pääkaupunkiseudun nuorisokulttuureja tutkiessaan (Salasuo 2006) hyvin esiin sen, että kollektiivisen, yhdenmukaisen nuorisokulttuurin oheen tai tilalle on noussut eräänlainen pienryhmien ja heimojen kulttuuri, joka merkitsee nuorten yhä yksilöityneempiä tarpeita ja valintoja. Tämä aiheuttaa uudenlaisia haasteita myös kaupunkien nuorille suuntaamien palveluiden suunnittelussa, kun nuorisotoimet joutuvat kilpailemaan nuorten huomiosta ja ajankäytöstä yhä monimuotoisemman kaupallisen tarjonnan kanssa.

Omasta mielestäni Helsingin nuorisotoimessa nuorisokulttuurin pirstaloituminen ja nuorison tarpeiden yhä yksilöityneempi kehitys on ymmärretty hyvin ja sen eteen on ryhdytty myös paiskimaan töitä. Tästä on seurannut muun muassa uuden toiminta- ja tilastrategian laatiminen, joka perustuu nimenomaan siihen, että nuorten erilaisiin tarpeisiin pystyttäisiin vastaamaan entistä paremmin. Nuorisotoimi on Helsingissä jo pidemmän aikaa noudattanut politiikkaa, joka suosii myös nuorten omaehtoista, ruohonjuuritasolla syntyvää toimintaa. Tästä hyvänä esimerkkinä on nuorten vapaille toimintaryhmille myönnetyt projektiavustukset. Toisin kuin monet luulevat, ei ole pakko kuulua yhdistykseen tai poliittiseen nuorisojärjestöön saadakseen nuorisotoimelta taloudellista tai muuta tukea tapahtumien järjestämiseen. Vapaat toimintaryhmät ovat kuuluneet tuen piiriin yhtä lailla. Omasta mielestäni painopistettä voi hyvin siirtää enemmänkin tähän suuntaan.

Myös talonvaltauksiin on suhtauduttu nimenomaan nuorten omaehtoisen toiminnan näkökulmasta. Talonvaltausta voi tapahtumana mielestäni lukea sekä viestinä tietynlaisen nuoriso- tai kulttuuritoiminnan tarpeesta että merkkinä nuorten kyvystä järjestää sitä itse. Nuorisotoimen rooli talonvaltausten suhteen taas on valtauksen kautta syntyneen toiminnan mahdollistaminen ja välittävänä tahona toimiminen tilojen ylläpidossa tai hankinnassa. Tärkeintä on viime kädessä tilojen kuluista vastaaminen.

Kun vaihtoehtoinen nuorisokulttuuri kohtaa kaupungin byrokratian, on ilmeistä, ettei konsensus toimintatavoista ja asioiden käsittelyvauhdista synny helposti. Yritystä on kuitenkin ollut, puolin ja toisin. On helppoa ajatella, että kaupunki ei ymmärrä nuoria eivätkä nuoret kaupunkia, mutta tämä ajattelu murtuu yhtä lailla helposti, kun näkee talonvaltaajanuoria nuorisoasiainkeskuksen tiloissa Hietaniemenkadulla kopioimassa lentolehtisiä ja lainaamassa megafonia nuorisoasiainkeskuksen pihalla järjestettävään mielenosoitukseen.

Näen nuorisotoimen ja etenkin nuorisolautakunnan roolin poliittisena päätöksentekoelimenä erilaisten näkemysten yhteensovittamisessa. Helsingin nuorisolautakunta pyöritti viime vuonna pitkään Vallilan Elimäenkadun vallatun talon kohtaloa kokouspöydällään. Lähtökohta oli se, että valtaajien tarpeet ymmärrettiin, vaatimuksia tilasta pidettiin oikeutettuina, mutta tila osoittautui puolueettoman kuntokartoituksen mukaan liian huonokuntoiseksi terveyden ja turvallisuuden näkökulmasta. Se, että Elimäenkatua ei pystytty vuokraamaan, oli tietenkin pettymys, mutta Elimäenkadun tilanteesta käyty pitkä julkinen keskustelu johti siihen, että lautakunta sitoutui korvaavan tilan etsimiseen Elimäenkadun sosiaalikeskuksen toiminnoille.

Lopuksi: Neuvottelemalla saadaan jotain uutta

Suomalainen talonvaltauskulttuuri on luonteeltaan vähän samanlainen kuin suomalainen mielenosoituskulttuuri. Peruslähtökohta on vastakulttuurinen tai vaihtoehtoinen, mutta yleensä viranomaisten kanssa halutaan ja pystytään neuvottelemaan. Talonvaltauksissa taas neuvotteluyhteys nuorisotoimen virkamiesten tai nuorisolautakunnan poliitikkojen kanssa aukeaa melko nopeasti heti valtauksen jälkeen. Yhteys vastakulttuurien ja viranomaisten välillä ei tietenkään ole harmoninen ja pelkkää suloista yhteisymmärrystä, mutta ei myöskään niin konfliktinen kuin miltä se voi päältä päin näyttää.

Uskon, että talonvaltaukset ovat yksi keino synnyttää jotain uutta ja raikasta, oli kyseessä sitten asumismuoto, nuorisotoiminta tai peräti uusi poliittinen kulttuuri. Uusien ideoiden syntyminen alhaalta päin hyödyttää loppujen lopuksi laajempaa ihmisjoukkoa kuin sitä, joka niitä luo. Minäkin olen saanut asua yhdessä maailman kauneimmista puutaloista Helsingin Vanhassakaupungissa, mistä olen kiitollinen Oranssille sekä niille veteraaneille, jotka olivat 1990-luvun alussa valtaamassa Kokos-tehdasta. Valtauksen ansiosta paikalla toimii nykyään teatterikorkeakoulu. Lähteet Salasuo, Mikko (2006) Atomisoitunut sukupolvi. Pääkaupunkiseudun nuorisokulttuurien maisema ja nuorisotyön haasteita 2000-luvun alussa. Helsinki: Helsingin kaupungin tietokeskus.

Johanna Sumuvuori