Avoin kirje Annille

Kolumni, Presso 26.3.2005

Anni, kun kahdeksanvuotiaana etsit kartalta kaukaista paikkaa, jossa välttää ydinlaskeumaa, oli kulunut kaksi vuotta siitä, kun Forssassa kylvettiin vihreän puolueen siemeniä. Alussa oli Koijärvi, kuokka ja Komsi. Sitten tulivat massiiviset väentapaamiset, kinastelu järjestäytymisestä ja mittelöt ”ekologisiiven” ja ”sosiaalisiiven” välillä. Koijärven kettingeistä päästiin pian valtuustoihin ja eduskuntaan. Syntyi puolue. Vihreä liitto – Gröna Förbundet.

Itse heräsin maailmantuskaan teini-iässä. Ydinvoimaa? Ei kiitos. Köyhät kyykkyyn? Ei kiitos. Metsät sileäksi ja Suomi suomalaisille? Ei kiitos. Koska politiikka näytti kuuluvan vain televisiossa pönöttäville, pukuun ja sarvisankaisiin silmälaseihin sonnustautuneille miehille, äänestäminen ei tuntunut todelliselta vaihtoehdolta – mutta eipä riittänyt ikäkään uurnille saakka.

Lukioikäisenä törmäsin Vihreä Lanka -lehteen, jossa haavistot, hassit, braxit, soininvaarat, saurit ja hautalat kirjoittelivat jotain sellaista, joka sai kiinnostukseni heräämään. Vihreä jengi vaikutti raikkaalta, haastavalta, älykkäältä ja oikeudentajuiselta ja se kattoi pöytään vaihtoehtoisia tapoja nähdä maailmaa ja tehdä politiikkaa. Kun muut puolueet tuntuivat näkevän vain yhden vaalikauden eteenpäin, vihreät puhuivat paljon tulevista sukupolvista ja ennen kaikkea kantoivat huolta muistakin kuin kotomaan kansalaisista. Tähän puolueeseen ja porukkaan päätin asettaa toivoni.

Anni, sukupolvemme edustajille sanotaan usein, että olemme saaneet Suomen valmiina. Ensin puolestamme sodittiin, sitten jälleenrakennuksen sukupolvi hiellä ja sisulla uurasti meille maan, jossa saimme nauttia ilmaisesta peruskoulusta, hammashuollosta ja yltäkylläisyydestä. Olemme kuulleet senkin, että sukupolvemme on tullut valmiiksi katettuun puolueeseen. Mehän emme olleet Koijärvellä emmekä perustamassa Vihreää liittoa. Niinpä. Ongelma on vain se, ettei Suomi sen enempää kuin Vihreä liittokaan ole ”valmis”, eikä sukupolvemme suinkaan ole saanut kaikkea kultaisella tarjottimella.

Me laman lapset vartuimme aikuiseksi maailmaan, jossa varmaa on epävarma, koulutus ei takaa työpaikkaa ja tulevaisuuden suunnitteleminen on välillä kuin kevätjäillä tepastelemista. Hyvinvointiyhteiskunnan rakenteet eivät ole meitä juuri vastaan tulleet – rämmimme eteenpäin pätkätyöstä toiseen ja ihmettelemme, missä vaiheessa ylipäätään uskaltaisimme toteuttaa pääministeri Vanhasen toiveet ja tehdä Suomeen lisää veronmaksajia.

Anni, tutustuin sinuun kun olit jo kansanedustaja. Kevään 1999 eduskuntavaalien aikaan en tiennyt sinusta muuta, kuin että olit teiniäiti ja Ultra Bra -yhtyeen sanoittaja, jonka vaalilauseessa sanottiin, että ”äitini tuskin äänestää minua”. Silloin en olisi osannut kuvitella, että keväällä 2005 sanon lukuisille ystäville ja puoluetovereille, että toivoisin Anni Sinnemäestä Vihreän liiton seuraavaa puheenjohtajaa. Kun selaan tänään Vihreää Lankaa, merkittävimmissä rooleissa seikkailevat edelleen samat hahmot kuin kolmetoista vuotta sitten, jolloin ”löysin” vihreät. Puolueen johto kaipaa uudistumista ja uusia kasvoja.

Anni, Sinussa riittäisi olemusta ja ajatuksia paljon muuhunkin kuin televisiosarjan animaatiohahmoon. Sinusta voisi tulla vihreiden äänitorvi epävarmuuden ajassa ja oloissa elämäänsä rakentavalle tilapäistölle, joka kaipaa politiikalta tulevaisuuden tekijöitä. Kansanedustajana olet paitsi nostanut esiin tärkeitä näkemyksiä köyhyyden poistamisesta, ympäristönsuojelusta ja tasa-arvosta myös osoittanut olevasi ahkera, visionäärinen, kuunteleva ja yhteistyökykyinen poliitikko.

Sinun ei tarvitse astua kenenkään saappaisiin, pääset hyvin eteenpäin omissa kengissäsi. Kävele niillä toukokuun puoluekokoukseen puheenjohtajaehdokkaana. Puolueessamme on kovin monia, jotka jakavat näkemykseni. Siksi päätin kirjoittaa Sinulle tämän kirjeen.

Johanna Sumuvuori