Keskustelu, taakse poistu

Kolumni, Presso 28.1.2005

”älä puhu asevelvollisuudesta nyt, hiljaisuus kauneinta musiikkia on…” Pyydän anteeksi sanoittaja Ari Taskiselta, että mielessäni tanssii puolustusministeri Seppo Kääriäinen rallattelemassa kyseistä säettä. Tuntuu kuitenkin taas siltä, että kun Suomessa haluaa keskustella vakavasti nykyisen asevelvollisuusjärjestelmän tarkoituksenmukaisuudesta, valtiopasifistitkin vaikenevat.

Puolustusministeriö tilasi vuosi sitten kahdelta tutkijalta selvitykset suomalaisen asevelvollisuuden kehityksestä ja tulevaisuuden haasteista. Tutkijat Kari Laitinen ja Arto Nokkala aloittivat tutkimustyönsä viime vuoden helmikuussa, ja raportti oli valmis jo elokuussa. Puolustusministeriö päätti kuitenkin pantata tutkimusten julkaisemisen kuluvan vuoden puolelle, vaikka eduskunta päätti syksyllä tutkimuksen valmistumisen jälkeen Suomen turvallisuus- ja ulkopoliittisesta selonteosta.

Miksi raporttia ei julkistettu heti sen valmistumisen jälkeen, kun se olisi voinut tarjota eväitä selonteon käsittelyyn ja kansalaiskeskusteluun? Miksi sen päällä piti munia tammikuuhun saakka?

Nokkalan ja Laitisen raportti olisi antanut oivat eväät keskusteluun asevelvollisuusarmeijan tarpeesta Suomessa. Puolustusministeri kuitenkin katsoi asiakseen naulata keskustelun ennalta kiinni jo raportin julkistamisvaiheessa. ”Euroopassa yleisestä asevelvollisuudesta on luovuttu tai ollaan luopumassa, mutta Suomessa sellaisia aikeita ei ole pöydällä eikä pöydän alla”, totesi Kääriäinen.

Osmo Soininvaaran pyrkiessä avaamaan keskustelua asevelvollisuusjärjestelmämme muutospaineista esittämällä kutsuttavan ikäluokan pienentämistä, tulkitsi puolustusministeri lakonisesti vihreiden esittävän siirtymistä ammattiarmeijaan. Asevelvollisuudesta onkin todella haasteellista keskustella innovatiivisesti, kun puolustusministeri typistää asepalveluksen vaihtoehdot kahteen. On valittava mustavalkoisesti joko yleinen asevelvollisuus tai ammattiarmeija. Harmaan sävyjä voi etsiä ainoastaan sotilaiden vaatetuksesta.

Suomen asevelvollisuusjärjestelmä on monella tavalla museaalinen, käsitteistöään myöten. Naisten vapaaehtoinen asepalvelus täyttää helmikuussa 10 vuotta, mutta armeijan virallisessa kielessä asepalvelustaan suorittavalla on edelleen yksi sukupuoli – kaikki ovat varusmiehiä. Niin puolustusvoimat kuin mediakin puhuu yleisesti myös ”yleisestä asevelvollisuudesta” ja ”koko ikäluokan” kutsunnoista, vaikka todellisuudessa velvollisuus koskee vain puolta ikäluokkaa eli miehiä.

Naisten vapaaehtoinen asepalvelus lanseerattiin kymmenen vuotta sitten vilkkaan tasa-arvokeskustelun jälkeen ja naisten invaasio kasarmeille nähtiin monella taholla positiivisena syötteenä niin armeijalaitoksen uudistumiselle kuin naisten ja miesten yhteiskunnallisen tasa-arvon edistymiselle. Kukaan ei kuitenkaan edelleenkään jaksa tai uskalla käydä keskustelua siitä, onko vain miehiä koskeva asevelvollisuus jollain tavalla sukupuolten välistä tasa-arvoa edistävää. No, Kääriäisen mielestä se on. ”Yleinen asevelvollisuus on osaltaan tehnyt Suomen yhdeksi tasa-arvoisuuden kärkimaista maailmassa”, hän toteaa Soininvaaralle ja Vihreälle langalle suunnatussa kolumnissaan.

Laitisen raportissa todetaan, että asevelvollisuus ja maanpuolustustahto ovat niin valtiolle kuin kansakunnallekin lähes pyhiä asioita, joihin liittyy useita myyttisiä ominaisuuksia. Yleinen asevelvollisuus onkin suomalaisille enemmän identiteettipoliittinen kuin turvallisuuspoliittinen kysymys. Laitinen päättää raporttinsa: ”Näyttää siltä, että Suomen valtio ei asevelvollisuutta välttämättä tarvitse, mutta kansakunta on asevelvollisuuteen huomattavan kiintynyt”. On kuitenkin vaikeaa hyväksyä, että suomalainen identiteettimme olisi niin voimakkaasti kiinnittynyt armeijalaitokseen, että se estää myös avoimen keskustelun järjestelmän muutostarpeista.

Johanna Sumuvuori