Säteilevä Suomi-kuva

Kolumni, Presso 1.4.2006

Kaksikymmentä vuotta sitten äitini ei enää suostunut ostamaan lähikaupasta purkkisieniä. Joidenkin muiden äidit eivät uskaltaneet valmistaa ruuaksi kalaa tai kerätä metsästä marjoja - kukapa olisi halunnut koskea ydinlaskeuman saastuttamaan murkinaan, josta televisiouutisissa oli varoitettu.

Huhtikuun 26. päivänä vuonna 1986 maailma todisti historian vakavinta ydinturmaa, joka tapahtui V.I Lenin –nimisessä sotilasreaktorissa ukrainalaisessa Tshernobylin pikkukaupungissa. Radioaktiivinen laskeuma saastutti valtavia alueita Ukrainassa ja levisi laajalti myös ympäröiviin maihin. Suomessakaan ei ollut enää turvallista syödä sieniä ja marjoja.

Tshernobylin onnettomuuden jälkiseurausten mittakaavasta on väitelty, mutta juuri kukaan ei kiistä, etteikö radioaktiivinen laskeuma olisi johtanut paitsi suoriin kuolemantapauksiin, myös lukuisten syöpäsairauksien lisääntymiseen laskeuma-alueen vaikutuspiirissä. Ydinvoimalan ihmiselle aiheuttama vakava vaara tuli todeksi Tshernobylissä, eivätkä siinä joditabletit juuri auttaneet. Tämän kaiken me muistamme. Vai muistammeko?

Sanotaan, että mikään ei ole niin vanha kuin eilinen sanomalehti. Ehkäpä mikään ei ole myöskään niin hatara, kuin ihmiskunnan lähihistoriallinen muisti. Tshernobylin ydinvoimaonnettomuudesta on kulunut vain kaksikymmentä vuotta, mutta se on näköjään tarpeeksi pitkä aika unohtamiseen.

Euroopassa ei rakennettu uusia ydinvoimaloita Tshernobylin onnettomuuden jälkeen pariinkymmeneen vuoteen. Irvokkaasti onnettomuuden 20-vuotismuistopäivän aikoihin Suomessa ollaan kuitenkin täydessä touhussa pystyttämässä Olkiluoto kolmosta. Täällä kun kaiken katsotaan olevan viimeisen päälle turvallista ja esimerkillistä.

Euroopassa onkin lämmetty aivan uudella volyymilla ydinvoimalle Suomen esimerkin innoittamana. Niin ilmastonmuutokseen kuin energiariippuvuuden kasvuun haetaan nyt pontevasti säteilevää ratkaisua. Muista vaihtoehdoista ollaan hiljaa, vaikka tosiasia on, että ydinvoiman riskit ovat aivan samanlaisia kuin aiemminkin.

Suomalaiset ovat aina olleet huolissaan ”Suomi-kuvasta”. En ole tosin täysin ymmärtänyt, mistä aineksista Suomi-kuvan halutaan muodostuvan. Millainen on suomalaisten Sudan-kuva? Tai Libya-kuva? Joka tapauksessa Suomi on maa, jonka kansallinen itsetunto on syvästi riippuvainen maailmalla leijailevasta kuvitteellisesta Suomi-kuvasta. On masentavaa, että niin kutsutun Suomi-kuvamme tuorein elementti on edelläkävijän rooli ydinvoiman lisärakentamisessa. Euroopan johtajat käyttävät vähän väliä Suomea esimerkkinä saarnatessaan lisäydinvoiman puolesta, mikä on suorastaan noloa.

Haluaako Suomi todella toimia ydinesimerkkinä maailmalla, kun tällä hetkellä näyttää siltä, että uusia voimaloita himoitaan sellaisissakin maissa, kuin Iran ja Intia, joissa ydinturvallisuuden tasosta ei ole mitään takeita? Intia ei kuulu edes YK:n ydinsulkusopimukseen ja Irankin näyttää olevan siitä hyvää vauhtia irrottautumassa. Ydinenergiatuotannon ja ydinasetuotannon yhteydet ovat myös kiistattomat, eikä ydinaseuhka valitettavasti kadonnut maailmasta kylmän sodan pesuvesien mukana.

Euroopassa ainoastaan Saksa ja Itävalta ovat tiukasti torjuneet ydinvoimaintoilut. Iso-Britannian Tony Blair puolestaan näyttää olevan varsin innostunut ydinvoiman lisärakentamisesta. Suomi on kuin Veli Ponteva, joka voimaintunnossaan suunnittelee jo kuudetta ydinvoimalaa ja hyrisee tyytyväisyyttään, kun sen osaaminen ja edelläkävijyys on huomattu maailmalla. Suomi-kuvan puunaamiseksi olisi mielestäni riittänyt se, että Conan kävi täällä.

Johanna Sumuvuori