Uusi Suomi?

Kolumni, Presso 3.12.2005

Myin pikkutyttönä ovelta ovelle Suomi 70 vuotta -tarroja luokkani leirikoulun hyväksi. Tarrat menivät hyvin kaupaksi ja olin ylpeä isänmaallisesta ahkeruudestani. Itsenäinen Suomi merkitsi viidesluokkalaiselle kynttilää ikkunalla ja jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin telkkaripuhetta, joka valisti Suomen nuoria. Itsenäisyys oli yhtä kuin lippu, sodat, iltapuvut ja sotilasparaatit.

Suomalaiset olivat tietenkin suomessa syntyneitä, ja ne harvat maahanmuuttajat olivat lähinnä tv:stä tuttuja, Bill Carsonin kaltaisia hahmoja. Toisin on nyt - ainakin juhlapuheissa. Suomen ykköskaartin päättäjät jauhavat mantramaisesti, miten suomalaisten määrä vähenee, eläkepommi tikittää ja hyvinvointipalveluiden järjestäminen on haaste, johon täytyy vastata houkuttelemalla tänne lisää maahanmuuttajia.

Todellinen ulkomaalaispolitiikkamme vaikuttaa kuitenkin pikemminkin torjuvalta kuin ystävälliseltä. Julkisuudessa suurimman painoarvon ovat saaneet sisäministeri Kari Rajamäen heitot "turvapaikkamenettelyä väärin käyttävistä turvapaikkashoppailijoista" ja turvapaikkaa Euroopasta hakevien perheiden tänne lähettämistä "ankkurilapsista".

Ministeri Rajamäki pitää koko Euroopan unionin suurimpana maahanmuuttopoliittisena ongelmana "erittäin laajaa turvapaikkaoikeuden väärinkäyttöä". Olisi kiintoisaa käydä ministeri Rajamäen kanssa filosofinen keskustelu siitä, millainen on väärä motiivi pyrkiä Suomeen, mutta vielä tärkeämpää olisi puhua siitä, miten maahanmuuttopolitiikkaa saataisiin niin Suomessa kuin EU:ssakin aidosti paremmalle tolalle.

On surullista, etteivät maahanmuuttajien sosiaalisten olojen parantaminen, rasismin torjunta ja turvapaikanhakijoiden oikeusturvaan liittyvät kysymykset ole saaneet sisäasiainministeriöltä läheskään niin suurta huomiota ja paneutumista kuin turvapaikkamenettelyyn liittyvät ongelmat. Kuka jaksaa enää uskoa poliitikkoja, jotka juhlapuheissaan hymistelevät, miten maahanmuuttajat ovat rikkaus ja voimavara suomalaiselle yhteiskunnalle?

Suomen itsenäisyyspäivä on suomalaisten juhla, mutta se, kenellä on oikeus olla suomalainen tai tulla suomalaiseksi, näyttää olevan tälle yhteiskunnalle edelleen kysymys, joka nostattaa hien otsalle.

Vaikka aika on ajanut jo kauan sitten ohi "yksi kansa - yksi kansakunta" - ajattelusta, Suomessa laahataan henkisesti vielä jossain 1970-luvulla. Voi olla, että se on härmäläistä hitautta tai sitten vain hyvin vaivalloisesti murtuvaa toiseuden pelkoa. Tai ehkei myyttinen kansallistuntomme ole vieläkään kovin vahva tai itsenäinen. Moni ulkomaalainen ihmettelee edelleen, miksi suomalaisten ensimmäinen heille esittämä kysymys on "mitä sä täällä teet"?

Itsenäisyyspäivänä voi hyvin juhlia myös monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta. Sellaista Suomea, jota juhlin parikymmentä vuotta sitten, ei ole edes olemassa, ja hyvä niin. Yhtenäiskulttuuri ja pönäkkä kansallisvaltiohehkutus kun ovat so last season.

Johanna Sumuvuori