Vartijat viestin vievät

Kolumni, Presso 13.8.2005

Let me love. Näin tarran viime syksynä päivittäin kotikulmien katuränniin kiinnitettynä. Kun elokuussa aloitin taas työt, tarra oli talven, kesän ja sateiden haalistama ja hieman käpristynyt, mutta viesti oli tallella. Toinen samanlainen tuli vastaan Pasilan juna-asemalla. Siinä luki "let me love you". Harmaan betonin, etäältä kaikuvien junakuulutusten ja ikuisen kiireen ympäröimänä koin pienen lämpimän tunteen ja hymyilin itsekseni. Niin pieni tarra ja niin voimakas viesti.

Viime lokakuussa poliisi lähetti oman viestinsä pienten tarrojen liimailijoille, joita pidätettiin ja säilöttiin pari päivää putkassakin. Katumaalareille on langetettu jopa linnatuomioita luvattomista graffitimaalauksista ja tageista. Tekisi mieli siteerata Fakta Homman Pirreä ja Hansua, jotka aloittivat mielipidekirjoituksensa ytimekkäästi toteamalla "missä oikeus, missä vääryys".

Pysäyttäkää herneet matkalla nenäänne, sillä tämä kirjoitus ei ole töhrimisen ylistys, vaan kohtuullisuuden ja vastakulttuurien puolustus. On selvää, ettei kaupungissa voi piirrellä, maalailla ja liimailla mitä tahansa minne tahansa, mutta nykyinen nollatoleranssipolitiikka tuottaa täysin päinvastaisia tuloksia kuin mihin sillä pyritään. Helsingin kaupungin vuonna 1998 alkanut Stop töhryille -kampanja käyttää yli 1,5 miljoonaa euroa vuodessa kaupungin seiniin, sähkötolppiin ja muihin pintoihin ilmestyneiden tarrojen, tagien, ilmoitusten ja graffitien välittömään siivoukseen sekä mahdollisia tekijöitä jahtaavien vartijoiden palkkaamiseen. Ei mitään halpaa lystiä, eikä välttämättä kovin järkevää. Nuorten tekijöiden isot sakkorangaistukset ja vankeustuomiot eivät voi olla paras mahdollinen tapa ohjata heidän tulevaisuuttaan.

Suuren kaupungin dynamiikka syntyy sen erilaisuutta ja eroja suosivasta luonteesta. Erilaiset kaupunginosat, asuinalueet, instituutiot ja asukkaat pystyvät luovimaan oman tilansa suurempaan kokonaisuuteen, joka pysyy toimivana, jos se edes kohtuullisesti sietää eroja ja monimuotoisuutta. Omaa paikkaansa kaupungissa etsivät myös erilaiset ala- ja vastakulttuurit, joiden piiriin voi laskea myös graffitikulttuurin ja erilaiset nuorten katutaiteen muodot. Niissäkin on kysymys oman tilan hakemisesta ja viestimisestä kaupungissa.

Nollatoleranssipolitiikka ei ole kaupungilta järin rakentava tapa asennoitua vastakulttuurin ilmiöihin. Se vaikuttaa pikemminkin kutsulta ikuiseen kissa-hiiri-leikkiin, jossa kaupungin rahoja laitetaan siihen, että vartijat pamppuineen juoksevat hippasilla nuorten kanssa sähkökaappien ja metroasemien kupeilla. Lopputulos on se, että kaupunki ei ymmärrä nuoria eivätkä nuoret kaupunkia.

Tosiasiassa kaupunki ei ole tietenkään toimijana monoliitti. Graffiti- ja katutaiteeseen suhtautumisessakin on isoja eroja eri virastojen välillä. Viesti on ulospäin kuitenkin tällä hetkellä pitkälti se, mitä rakennusviraston hallinnoima Stop töhryille -projekti välittää. Nuorisoasiainkeskuksen järjestämät mahdollisuudet harjoittaa graffititaidetta laillisesti eivät ole saaneet läheskään niin paljon huomiota kuin Stop töhryille -projekti.

Vapaaseen yhteiskuntaan kuuluu kohtuullinen toleranssi. Itä-Berliinissä töhryt pysyivät kommunistivuosina tehokkaasti kurissa, mutta muurin länsipuolella graffitit saivat kukkia vapaammin. Jostain syystä lännen malli tuntui innostavan ihmisiä enemmän.

Johanna Sumuvuori