Sivarin maksumiehellä on väliä

(Rauhanpiippu, syksy 2002)

Voimassa oleva siviilipalveluslaki edellyttää, että se julkisyhteisö joka ottaa sivarin palvelukseensa on velvollinen turvaamaan hänelle myös asunnon palvelusajaksi.

Voimassa olevan lain mukaan asuinkustannuksista huolehtii nimenomaan palveluspaikan antaja, jos palvelustaan suorittava asuu omassa asunnossaan eikä palveluspaikan antajalla ole tarjota työsuhdeasuntoa.

Helsingin kaupunki on kiertänyt lakia törkeästi kierrättämällä omistamiensa työsuhdeasuntojen osoitteita, joissa tosiasiassa ei asu sivarin sivaria vaan kaupungin omia työntekijöitä. Asia päätyi vuosi sitten julkisuuteen Helsingin sanomain raportoitua asiasta.

Käytännössä asumiskustannusten kuuluminen kuntien ja julkisyhteisöjen vastuulle on johtanut siihen, että siivilipalvelusmiesten pestaamista on vähennetty. Esimerkiksi Helsingin kulttuuriasiainkeskus lopetti jo viime syksynä siviilipalvelusmiesten sijoittamisen keskuksen alaisiin yksiköihin. Syksyyn 2001 mennessä se oli työllistänyt 60 siviilipalvelusmiestä. Syy palveluspaikkojen alasajoon oli nimenomaan se, että kulttuuriasiainkeskus katsoi asuinkustannusrasitteen liian suureksi.

Kun julkinen taho kiertää sivarin asuinkustannukset, ne joutuvat käytännössä Kelan maksettavaksi. Esimerkiksi Helsingillä on ollut muutenkin jo suuri pula työsuhdeasunnoista ja lain kiertäminen on tullut erityisen houkuttelevaksi.

Koska siviilipalveluslaki takaa ainakin teoriassa palvelustaan suorittavalle oikeuden ilmaiseen asumiseen, pitäisi yhteiskunnan ottaa vastuu siitä, että lakia myös toteutetaan. Verrattaessa siviilipalvelusmiesten toteutuneita oikeuksia varusmiespalvelustaan suorittavien oikeuksiin, epäkohta on räikeä. Olisi vaikeaa kuvitella, että varusmiehelle ei löytyisi varuskunnasta majoitusta tai häneltä evättäisiin kustannussyistä päiväraha tai ruokailu.

Tällä hetkellä kaikista varusmiespalvelukseen liittyvistä kuluista vastaa valtio. Samoin tulisi olla myös siviilipalvelusmiesten kohdalla: myös sivareiden asuinkustannukset tulisi siirtää kokonaan kunnilta valtiolle. Silloin kunnat ja julkisyhteisöt pystyisivät ylläpitämään ja jopa lisäämään palveluspaikkojen määrää siviilipalveluslain mukaisesti. Tällöin siviilipalvelusmiesten pestaaminen ei koituisi taloudellisesti raskaaksi vaan ennemminkin edulliseksi työpanokseksi harmaantuvan Suomen julkiselle sektorille.

Johanna Sumuvuori