Syrjinnästä kansanmurhaan

(YDIN 1/2001)

Wolfgang Bentzin Holokausti ei varsinaisesti paljasta mitään uutta, mutta on intensiivinen johdatus juutalaisten kansanmurhan historiaan. Kirja sisältää ikään kuin laajana esseenä sen, mitä holokaustin historiasta tiedetään. Bentz tietää, mistä kirjoittaa, sillä hän toimii Berliinin teknisen yliopiston antisemitismin tutkimuskeskuksen professorina.

Kirjan suomentaja, sivilisaatiohistorian dosentti Tapani Hietaniemi havaitsi 1990-luvun alussa historian assistenttina työskennellessään, että holokaustista ei ollut saatavilla suomenkielistä kirjallisuutta. "Aihe on suomalaisille jotenkin kiusallinen. Tunnetaan, ettei holokausti koske meitä, mutta jotenkin tiedostamattomalla tasolla pelätään, että se koskisikin. Todellisuudessa holokausti koskee meitä kaikkia", Hietaniemi summaa. Hietaniemen mukaan suomalaisetkin voisivat ottaa mallia saksalaisten avoimuudesta oman kansallisen traumansa purkamisessa.

Hietaniemen mukaan suomalaiset eivät ole kovinkaan tietoisia siitä, miten paljon ja laajalti Saksassa on tutkittu ja tutkitaan edelleen holokaustin historiaa.

Kirjassa lähdetään liikkeelle 20. tammikuuta vuonna 1942 Berliinissä pidetystä nk. "Wannsee-konferenssista", jonne natsivaltion poliisin ja salaisen palvelun keskuksen päällikkö Reinhard Heydrick oli kutsunut joukon korkea-arvoisia toimihenkilöitä keskustelemaan "juutalaiskysymyksen kokonaisratkaisusta Euroopassa". Yksinkertaistaen esityslistalla oli siis maailman laajamittaisin kansanmurha.

Juutalaisten syrjinnällä oli jo ennen natsivallan alkua pitkät perinteet Saksassa. Juutalaisia pidettiin stereotyyppisesti koronkiskureina, loiseläjinä ja heidän suhteellista yliedustustaan tietyissä ammateissa (kauppiaat, meklarit, pankkiirit) pidettiin suurena vääryytenä. Juutalaisten saksalaisvihamielisyydestä oli kehitelty jos jonkinlaisia salaliittoteorioita, joiden pääsanoma oli, että menestyvien juutalaisten päämääränä oli maailmanlaajuisesti vehkeillä saksalaisia vastaan.

Kirjassa käydään läpi saksalaisen juutalaisvainon kehityskaari alusta loppuun. Kansallissosialistisessa saksassa itänyt juutalaisviha eteni juutalaisten elämää rajoittavien lakien kautta vääjäämättömästi kohti ghettoja, keskitysleirejä ja kaasukammioita. Arjalaispykäliä soveltamalla juutalaisiltä riistettiin ensin mahdollisuus opiskeluun ja työntekoon, sitten asumiseen ja omistamiseen, lopulta vietiin ihmisarvo.

Kirjassa sivutaan myös juutalaisneuvostoja, jotka saivat määräyksensä suoraan SS-joukoilta. Juutalaisneuvostojen "vanhimmat" toimivat yleensä ghettojen johtajina, ja heidän roolinsa natsi-Saksan juutalaisten keskuudessa oli ristiriitainen. Juutalaisten keskuudessa juutalaisneuvostojen jäsenet nähtiin usein pelkkinä saksalaisten käsikassaroina, vaikka sen edustajat kuolivat itsekin natsismin uhreina.

Eräs kiistelty juutalaisten vanhin, Mordechai Cham Rumkowski lausui kansalleen johtamassaan ghetossa vuonna 1942 ennen kuljetuksia keskitysleireihin: äMinun täytyy toteuttaa tämä vaikea ja verinen operaatio, minun täytyy amputoida ruumiinosia, jotta voisin pelastaa itse ruumiin!... Edessänne on tuhottu juutalainen. Tämä on vaikein käsky, joka minun on ollut pakko toteuttaa.ä

Bentzin kirjan ansioksi voi lukea, että siinä käsitellään myös romanien kansanmurhaa, mikä on harvemmin tuotu esille holokaustia koskevassa kirjallisuudessa. Myös romanien syrjinnällä oli ollut Saksassa pitkät perinteet. Vuonna 1938 perustettiin jopa äValtakunnankeskus mustalaisten aiheuttamaa häiriötä vastaanä. Romanien kansanmurhaa ei ole tuotu tähänastisessa holokausti-kirjallisuudessa kovin vahvasti esiin.

Holokausti on ennemmin dokumentaarinen kuin historiallistieteellinen teos. Tutkimusten mukaan eurooppalaisten nuorten historiantietämys on viime vuosina ollut heikentymään päin. Sen vuoksi olisikin toivottavaa, että käsillä oleva suomennos kuluisi esimerkiksi suomalaisten lukiolaisten käsissä, vaikkapa historian oheislukemistona.

Johanna Sumuvuori

Wolfgang Benz: Holokausti 140 s.
Vastapaino 2000