 |
Kahvi, pahvi ja tango
(YDIN 4/1999)
Jussi Pakkasvirran ja Jukka Arosen toimittaman Kahvi, pahvi ja tango teoksen henkilöhakemistosta löytyy niin tangokuningas
Jari Sillanpää kuin tutkimusmatkailija Erland Nordenskiöld. Teos on aihepiiriltään kattava; Suomen ja Latinalaisen Amerikan
suhteita tarkastellaan niin tieteen, kaupan, politiikan kuin kulttuurinkin kannalta unohtamatta kurkistusta tulevaisuuteen. Tekijöiden
mukaan kirjassa on pyritty ensimmäistä kertaa kokoamaan jäsenneltyä tietoa Suomen ja Latinalaisen Amerikan suhteiden kokonaisuudesta.
Kirja on myös ensimmäinen yritys koota Suomen ja jonkun maanosan suhteet yksien kansien väliin. Useiden kirjoittajien tuottama
artikkelikokoelma onkin erinomainen, kansantajuisesti kirjoitettu hakuteos niin Suomen ja Latinaisen Amerikan suhteista kuin yleensä
Lattareista kiinnostuneille.
Kirjan tarkoituksena on ollut myös omalta osaltaan vaikuttaa niiden syvään juurtuneiden ennakkoluulojen murskaamiseen, joita
suomalaisilla on ollut Euroopan ulkopuolisista kulttuureista. Vaikka suomalaisilla on tiettävästi ollut kontakteja Latinalaiseen
Amerikkaan jo 1700-luvulla, on maanosa jäänyt suhteellisen vieraaksi. Latinalainen Amerikka tuli ensimmäistä kertaa rytinällä
koko kansan tietoisuuteen 70-luvulla, kun maahamme saapui yli 200 poliittista pakolaista Chilen sotilasvallankaappauksen jälkeen
kenraali Pinochetin diktatuurista. Pakkasvirran ja Arosen mukaan siirtolaisuuden ja pakolaisuuden ongelmat ovatkin sävyttäneet
tätä kulttuurien välistä kohtaamista elättäen voimakkaita stereotypioita molempiin suuntiin.
Ensimmäiset kontaktit Suomesta Karibian alueelle loivat todennäköisesti merenkävijät ja kauppiaat 1700-luvulla. 1900-luvun
alkuvuosina, ennen itsenäisyyttä suomalaiset perustivat Latinalaiseen Amerikkaan peräti viisi äuutta Suomeaä. Näitä aatteellisesti
ja uskonnollisesti värittyneitä, kokeiluiksi jääneitä suomalaisia yhdyskuntia onkin kutsuttu utopiasiirtokunniksi. Ideologioiltaan ne
olivat joko suomalaisnationalistisia, työväenliikkeen aatteen mukaisia tai uskonnollis-vegetarististen ihanteiden innoittamia. Uutta,
parempaa elämää lähdettiin viettämään Argentiinaan, Kuubaan, Paraguayhin, Brasiliaan ja Dominikaaniseen tasavaltaan. Petri
Salonperän utopiasiirtolaisuutta käsittelevä artikkeli on mielenkiintoinen katsaus näiden utopiayhdyskuntien nousuun ja rappioon.
Latinalaisella Amerikalla on jotain sellaista, jota katajainen kaamoksen kansa on aina himoinnut ö kahvia. Kahvi onkin ollut tärkein
tuontituote Latinalaisesta Amerikasta Suomeen ja on sitä edelleenkin. Brasilia on ollut perinteisesti tärkein kahvintuoja, mutta
nykyään suurin osa Suomen kahvista tuodaan Kolumbiasta ja Keski-Amerikan maista. Lattareista Suomeen on kahvin lisäksi
tuotu maataloustuotteita ja raaka-aineita ja Suomesta Karibian alueelle on viety teollisuustuotteita. Suomalaiset ovat perustaneet
tytäryhtiöitä Lattareihin jo 1940-luvulta saakka. 1960-luvulla Valmet aloitti traktorien valmistamisen Brasiliassa. Aaro Jalaksen
mukaan Euroopan taloudellinen integraatio on vaikuttanut Suomen ja Latinalaisen Amerikan jo ennestäänkin lisääntyviin
kauppasuhteisiin positiivisesti.
Kaupankäynnin ehdot ovat sanelleet pitkälti myös Suomen virallista ulkopolitiikkaa Latinalaisessa Amerikassa. Suomen ja
Latinalaisen Amerikan valtioiden viralliset suhteet ovat yleensä olleet hyvät ja toimivat. Suomen ulkomaanedustus alueella
on voimistunut koko itsenäisyyden ajan. Suomella ja Latinanaisen Amerikan mailla ei varsinaisesti ole ollut suoria kahdenvälisiä
poliittisia kysymyksiä, jotka olisivat olleet ratkaisevassa roolissa suomen diplomaattiedustuksessa.
Kansalaisjärjestöt ja kehitysyhteistyö
Suomalaisten kansalaisjärjestöjen kiinnostus Lattareita kohtaan heräsi 60-luvulla. Monia ystävyysseuroja perustettiin, ja useita niistä
väritti poliittinen ja solidaarisuushenkinen aktivismi. Varsinkin Chilen sotilasvallankaappaus vuonna 1973 synnytti Suomessa laajan
solidaarisuusliikkeen. Seurat puoluepolitisoituivat, kun yhdistysten hallituksiin ja puheenjohtajiksi istutettiin tunnettuja poliitikkoja ja
kulttuurivaikuttajia. Suomessa toimi myös epäpoliittisia järjestöjä erillään äsolidaarisuusjärjestöjenä kentästä, jotka toimivat kulttuurivaihdon
lisäämisen puolesta ja pyrkivät rohkaisemaan maanosaan kohdistuvaa tutkimusta Suomessa. Yksi tälläinen järjestö oli vuonna 1964
perustettu Suomen Latinalaisamerikkalainen yhdistys, alkuperäiseltä nimeltään Suomen Ibero-amerikkalainen yhdistys.
Kehitysyhteistyöhön suuntautuneet kansalaisjärjestöt perustivat vuonna 1985 yhteistyöfoorumikseen Kehitysyhteistyön Palvelukeskuksen,
joka tunnetaan tuttavallisemmin nimellä Kepa. Kepan toimintaa rahoittaa pääasiassa Ulkoasiainministeriö, ja sen jäseninä on noin 190
erilaista järjestöä. Kehtitysyhteistyö tuli osaksi virallista ulkopolitiikkaa 60-luvulla. Lattareiden osuus ei ole ollut Suomen kahdenvälisistä
tai muistakaan kehitysyhteistyöohjelmista merkittävä. Keskeisiä toiminta-alueita on ollut puu- ja metsäteollisuus. Nykyään keskeisiä
painotusalueita Latinalaiseen Amerikkaan kohdistuvassa kehitysyhteistyössä ovat Keski-Amerikan rauhanprosessin ja ihmisoikeuksien
tukeminen sekä ympäristö- ja terveysohjelmat.
Kulttuuria tangosta elokuviin
Argentiinalainen tango rantautui Suomeen 1900-luvun alussa ja valloitti pikku hiljaa kaikki kansankerrokset. Rioplatalainen tango tuli
Suomeen 1910-luvulla ja juurtui niin syvään suomalaisten sydämiin, että se kehittyi aivan omaksi tangolajikseen – suomalaiseksi tangoksi.
Vähän aikaan sitten Helsingin Sanomat raportoi argentiinalaisesta tangolaulajattaresta, joka oli Suomen vierailullaan loukkaantunut, kun
kulttuuriministerimme Suvi Linden oli liittänyt tangon populaarikulttuuriin. Tämä kertookin suomalaisen tangon ominaislaadusta. Alun perin
tango oli suosittua keski- ja yläluokan piirissä, mutta laskeutui sieltä vähitellen kaikkiin kansankerrostumiin. Suomalaista tangoa voi hyvässä
hengessä pitääkin populaarikulttuurina ilman että se menettää arvoaan taiteenlajina.
Tango ei ole toki ainoa musiikin laji, joka on saapunut Suomeen Latinalaisesta Amerikasta. Myös samba, rumba, kuubalaiset serenaadit ja
uusi laululiike ovat tulleet suomalaisille tutuiksi. 70-luvun suomalainen uusi laululiike tunnetaan ainakin Kaj Chydeniuksen sävellyksistä.
Suomalaiset tuntevat Lattareiden kirjallisuudesta ainakin Gabriel Garcia Marquezin ja Pablo Nerudan. Kirjassa kuitenkin muistutetaan,
että suurin osa merkittävästä lattarikirjallisuudesta jää suomentamatta, kun kustantajille kelpaavat vain varmat myyntimenestykset.
Yleisin suomennettu kirjallisuuden laji on juuri Marquezin viljelemä maaginen realismi, joka viehättää suomalaisia eksoottisuudellaan.
Myytit jäävät usein kuitenkin purkamatta, jos muunlaista nykykirjallisuutta ei oteta vastaan.
Kahvi, Pahvi ja Tango on eräänlainen yritys purkaa turhia myyttejä Latinalaisesta Amerikasta, joita Suomessa on tukenut esimerkiksi
stereotypioita luova suomalaisen elokuvan tyypittely. Spede Pasasen Speedy Gonzalesit ja Manolitot eivät ole ainakaan lisänneet suomalaisten
tietämystä Lattareiden kulttuurista ja ihmisistä, pikemminkin ne ovat saattaneet luoda vääriä mielikuvia. Kirjan voi nähdä tietyiltä osin myös
pyyntönä suomalaiselle kulttuuriteollisuudelle ottamaan nämä epäkohdat huomioon.
Kirja on juuri sopivanlaajuinen ja tiivis yleisesittely Latinalaisesta Amerikasta. Hyvät lähdeviitteet innoittavat myös kaivamaan lisätietoa, jos on
kiinnostunut jostain erityisalueesta. Teoksen jälkeen saattaa iskeä myös vastustamaton halu lähteä seuraavalla lomamatkalla Latinalaiseen Amerikkaan.
Johanna Sumuvuori
Kahvi, pahvi ja tango
Suomen ja Latinanaisen Amerikan suhteet
Toim. Jussi Pakkasvirta & Jukka Aronen
Gaudeamus 1998
|
 |
 |
