 |
Uudet ja vanhat liikkeet
(YDIN 6/1998)
Suomalainen yhteiskunnallisia liikkeitä koskeva tutkimus on ollut varsin vähäistä. Siksi Vastapainon julkaisema sosiologinen artikkelikokoelma
Uudet ja vanhat liikkeet on enemmän kuin tervetullut teos. Kirjassa vertaillaan uusia ja vanhoja liikkeitä, niiden dynamiikkaa ja suhteita tarkastelemalla
mm. ay-liikettä, fennomaniaa, naisliikettä, ympäristöliikettä, AA -liikettä ja eläinoikeusliikettä. Artikkeleissa pohditaan uusia ja vanhoja sosiaalisia liikkeitä
yhteiskunnassa tapahtuneiden taloudellis-poliittisten muutosten pohjalta siten, että niiden välillä nähdään erilaisuudesta ja katkoksista huolimatta myös
jatkuvuutta ja vuorovaikutusta. Liikkeiden historiallista kehityskaarta pyritään tarkastelemaan sortumatta liiallisiin empiirisiin yleistyksiin.
Kaj Ilmonen ja Martti Siisiäinen nostavat kirjan johdannossa esiin kysymyksen, missä määrin nykypäivän liikkeet ovat uusia. Uusia ja vanhoja liikkeitä
on liiketukimuksessa usein vertailtu virheellisesti asettamalla samalle viivalle uudet liikkeet ja vanhat liikkeet niiden nykyisessä vaiheessaan. Tuolloin jää
helposti näkemättä liikkeiden välillä piilevä jatkumo ja vanhojen liikkeiden kyky uudistua; siksi liikkeitä pitäisi vertailla vakioimalla niiden kehitysvaiheet.
Tällaisia vertailuja tehtäessä voidaankin huomata, etteivät uudet ja vanhat liikkeet perusteiltaan eroakaan niin merkittävästi toisistaan. Vanhatkin liikkeet
ovat alkuvaiheissaan onnistuneet politisoimaan sellaista, jota on aikaisemmin pidetty epäpoliittisena ja luomaan uusia merkityksiä ja identiteettejä.
Kirjassa esiintyy usein poliittisen mahdollisuusrakenteen tai toimintatilan käsite. Käsitteellä tarkoitetaan lähinnä sitä, että poliittinen ympäristö saattaa
tarjota mahdollisuuden tai yllykkeen osallistua kollektiiviseen liikkeeseen. Kaj Ilmonen painottaa artikkelissaan, että julkisuudella on suuri merkitys
poliittista toimintatilaa luotaessa ja sen painoarvo on koko ajan kasvanut, mitä pidemmälle 1900-lukua on edetty. Julkisuuden avulla nimenomaan
uudet liikkeet ovat voineet tuoda omat arvonäkökulmansa ja kulttuuriset koodinsa julkiseen keskusteluun ja yrittää vakiinnuttaa niitä vaihtoehtoisiksi
diskursseiksi vanhojen, olemassaolevien ajatusmallien tilalle. Esimerkiksi 90ölukulaisen eläinoikeusaktivismin voisi sanoa luoneen toimintatilaansa tai
poliittista mahdollisrakennettaan käyttämällä apuna osakseen saamaansa mediajulkisuutta. Toisaalta voisi sanoa, että tämän vuosikymmenen
eläinoikeusliikkeen poliittinen mahdollisuusrakenne on syntynyt vallitsevan järjestelmän ulkopuolelle, kun perinteisissä yhteiskunnallisissa rakenteissa
ei ole ollut sille tilaa.
Vanhat liikkeet
Karkeasti määriteltynä vanhat liikkeet edustavat hiljalleen murtuvaa traditionaalisuutta uusien liikkeiden jälkimodernissa esiinmarssissa. Mutta
mitä tämä vanhojen liikkeiden vanhuus on? Jos vanhuudella ei yksisilmäisesti tarkoiteta vaan taantumusta ja rappeutumista, voisi vanhoissa
liikkeissä nähdä myös uudistavaa kollektiivista voimaa. Kaj Ilmosen mukaan vanhat liikkeet ovat ikään kuin "pettäneet emansipatorisen lupauksensa"
alkamalla ajan kuluessa kiinnittyä tiukasti valtiorakenteisiin ja jopa vastustajiinsa. Ne ovat siten tavallaan muodostuneet itsekin osaksi niitä ongelmia,
joita ne haluaisivat ratkoa. Kaj Ilmosen ja Pertti Jokivuoren ay-liikken kehitystä tarkastelevassa artikkelissa todetaan, että ajan kuluessa ay-liikkeessä
on ollut havaittavissa siirtymistä kollektiivisesta orientaatiosta yksilöllisyyttä painottavaan orientaatioon. Ay-liikkeen jäsenkunnan keskuudessa on
erilaisia jäsenyyteen liittyviä orientaatioita, joiden yhdistäminen yhtenäiseksi identiteetiksi voi osoittautua hankalaksi. Ilmonen ja Jokivuori kuitenkin
päättävät artikkelinsa toteamalla, että vanhojakin liikkeitä tarvitaan vielä, sillä yksilöllistymisprosessitkin tarvitsevat toteuttamiseensa kollektiivista
suojaverkkoa. Yksilöitymiskehitys ay-liikkeessä voidaan siis nähdä sekä esteenä että mahdollisuutena kollektiivisuudelle.
Martti Siisiäisen artikkelissa "Uusien ja vanhojen liikkeiden keinovalikoimat" painotetaan vanhojen liikkeiden vahvaa valtiosuuntautuneisuutta,
yhdistysmuotoisuutta ja hallinnollista hierarkkisuutta. Vanhojen liikkeiden toimintaetiikkaan on kuulunut perinteisesti myös rauhanomaisuus,
asiallisuus ja yksityisomaisuuden kunnioittaminen. Uudet liikkeet ovat jatkaneet suurelta osin samoja perinteitä, mutta ovat myös kyseenalaistaneet
niitä ja luoneet tilalle vaihtoehtoisia toimintamalleja.
Suomalaisissa perinteisissä liikkeissä on pyritty välttämään kahnauksia viranomaisten kanssa. Myös 60-luvun opiskelija-aktivistit pyrkimät
välttämään yhteenottoja, etteivät olisi vaarantaneet liikkeen päämäärien saavuttamista. Jos ähäiritseviä menetelmiää käytettiin, ne olivat yleensä
väkivallattomia.
Uusien liikkeden esiinmurtautuminen
1970-luvulla yhteiskunnallisten liikkeiden muodostumisessa alkoi esiintyä uusia virtauksia. Modernin yhteiskunnan edistysuskoa ja jatkuvaa
taloudellista kasvua alettiin arvostella, kun huomattiin, että modernisaatioon näytti sisältyvän myös tuhoavuutta, joka nakersi sen omia perusteita.
Vuonna 1972 Tukholmassa järjestettiin YK:n ympäristökokous ja samana vuonna ilmestyi Rooman klubin ravisuttava ympäristöraportti "Kasvun
Rajat." Varsinkin vuosien 1973-74 öljykriisien myötä uusi ympäristötietoisuus kasvoi voimakkaasti länsimaiden vajotessa taloudelliseen lamaan.
70-luvun puolivälissä yhteskunnallisessa liikehdinnässä alettiin vetäytyä perinteisestä järjestökeskeisestä toiminnasta ja ajan kulttuuri-ilmasto
alkoi suosia pehmeitä arvoja.
Yksilöllisyyden voimistuminen ja arkielämän ongelmat nousivat keskeisiksi mielenkiinnon kohteiksi. Esa Konttinen käsittelee artikkelissaan
näinä uuden kulttuuri-ilmaston liikkeinä ympäristöliikettä (Koijärvi-liike), uutta naisliikettä ja 70-luvun puolivälin sivistysyliopistoliikettä.
Kaikille näille oli yhteistä modernisaatiouskon purkaminen sekä yksilön kokemuspiirin ja arkielämän politisoiminen.
Vaikka uusien yhteiskunnallisten liikkeiden esiinmurtautumisessa esiintyi myös konflikteja aktivistien ja virkavallan välillä, rajuja yhteenottoja
pyrittiin yleensä kuitenkin välttämään. Tältä osin uudet liikkeet kulkivat vielä vanhoja jalanjälkiä. Uudet liikkeet pystyivät kuitenkin hyödyntämään
laajentuneiden mediamarkkinoiden ansiosta paremmin julkisuutta. Kaikista eniten muista uusista liikkeistä on poikennut 90-lukulainen
eläinoikeusaktivismi, jonka piirissä syntynyt alakulttuuriliike on haastanut perinteisen suomalaisen yhdistyslaitoksen. Martti Siisiäinen luonnehtii
uutta eläinoikeusaktivismia perusideoiltaan anarkistiseksi ja vaikeammin yhteensovitettavaksi poliittisten, taloudellisten ja oikeudellisten osajärjestelmien
kanssa kuin esim. 1980-luvun luontoliikkeet. Siisiäisen mukaan "viime vuosien eläinten oikeuksia ajaneet liikkeet ovat esittäneet perinteiselle
järjestäytyneelle kollektiiviselle toiminnalle haasteen, jonka vakavuutta on vielä vaikea arvioida." Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että poliittisten
mahdollisuusrakenteiden muuttuminen voi avata vanhoillekin liikkeille uusia mahdollisuuksia, sillä liikkeiden historiassa on havaittavissa syklisyyttä;
liikkeitä jatkuvasti katoaa ja ilmaantuu uudelleen merkittäviksi yhteiskunnallisiksi vaikuttajiksi.
Lievästä hajanaisuudestaan ja päällekkäisyyksistään huolimatta artikkelikokoelma valottaa kiitettävästi suomalaista liikehistoriaa ja tarjoaa eri
aikakausien liikkeiden vertailuun hyvät peruseväät.
Johanna Sumuvuori
Kaj Ilmonen & Martti Siisiäinen toim:
Uudet ja vanhat liikkeet.
Vastapaino, Tampere 1998.
|
 |
 |
