Muutos Myytävänä

Kolumni, Ydin 4.3.2008

Jonotin muutama viikko sitten yöpitsaa Washington DC:ssä. Yksi asiakkaista - valkoinen, pienessä sievässä ollut mieshenkilö - alkoi ylistää Barack Obamaa mustalle miesmyyjälle. Aluksi ajattelin, että valkoisilla amerikkalaisilla näyttää olevan jo noloutta hipova tarve osoittaa, miten suvaitsevaisia ja muutoshaluisia he ovat. Salakuuntelin kuitenkin vielä vähän lisää ja havaitsin, että tämä yön vaeltaja kykeni melko hienosyiseen analyysiin vertaillessaan Obaman ja Hillary Clintonin poliittisia avauksia. Samalla viikolla eräs saman kaupungin taksikuskeista piti minulle vakuuttavan esitelmän siitä, miten paljon amerikkalainen yhteiskunta tarvitsisi Obaman kaltaista henkilöä pelastamaan, mitä pelastettavissa on.

Tuntui, että ihmiset puhuivat presidenttiehdokkaista kaikkialla, kaiken aikaa ja kaikkien kanssa. Otokseni on tietenkin hyvin rajallinen, mutta uskon, että ainakin itärannikolla poliittinen debatti tulevaisuuden vaihtoehdoista oli melko toiveikasta ja nimenomaan linjakysymyksiin perustuvaa, eikä pelkkää mielikuvilla pelailua.

Amerikkalaisen vaalikamppailun kaikkein suurin ja mahtavin sana näyttää olevan vanha kunnon muutos. Republikaanien John McCaininkin vaalilauseessa luvataan, että "Change is coming".

Kokonaan toinen juttu on, miten paljon muutoshuumassa elävien amerikkalaisten toiveet ja poliittinen todellisuus voivat koskaan kohdata. Tulipa Yhdysvaltojen presidentiksi kuka tahansa, on maalla ratkottavanaan poikkeuksellisen pirullinen perintö [lih]Bush nuoremman jäljiltä.

Amerikkalaisen Foreign Policy -lehden toimittaja Joshua Keating listaa pahoitellen lehden blogissa kymmenen asiaa, jotka eivät tule muuttumaan miksikään, tuli Yhdysvaltojen seuraavaksi presidentiksi kuka tahansa. Muutamia sellaisia asioita ovat hänen mukaansa esimerkiksi Yhdysvaltojen riippuvuussuhde Kiinaan, riippuvuus ulkomaisesta öljystä, tehdastyöpaikkojen väheneminen, laiton huumekauppa, kasvavat sotilasmenot ja poliittisten lobbareiden pysyvä vaikutusvalta.

Presidenttikandidaatit ovat kilvan luvanneet monien hienojen ja välttämättömien asioiden toteuttamista muutoksen käynnistämiseksi ja edellä mainittujen ongelmien ratkaisemiseksi. Vaalipuheissa on tullut esityksiä esimerkiksi energiaomavaraisuuteen pyrkimisestä, merkittävistä päästövähennyksistä, työllisyyden parantamisesta ja sotilasmenojen hillitsemisestä.

"Sorry, Folks", toteaa Keating lakonisesti. Hänestä on esimerkiksi turha kuvitella, että yksikään presidentti riskeeraisi uraansa tekemällä itsestään puolustuspoliittista pehmoa vaatimalla puolustusbudjetin leikkauksia. Ja Kiinan politiikkaan puuttumisen estää yksinkertaisesti se, että Yhdysvallat on velkaa aivan liian monta dollaria siihen suuntaan.

Keating on tietenkin oikeassa, mutta liian kyyninen. Totta kai on hyvä pitää maltti mielessään, ennen kuin tapetoi kotinsa Obaman kuvilla tai korvaa kahviastiastonsa Hillary-mukeilla. Presidentin vaihtuminen ei tietenkään todellisuudessa tuo mitään suurta kansainvälispoliittista vallankumousta tullessaan.

Siitä huolimatta pidän merkittävänä myös niitä liian suuria lupauksia ja havaittavia linjaeroja. Kun niin iso ja merkittävä valtio kuin Amerikan Yhdysvallat kääntää suuntaa edes piirun verran parempaan päin, seurauksilla on kauaskantoisia vaikutuksia. On myös hyvä, että vaalilupaukset ovat olleet tarpeeksi mahtipontisia. Mekanismi kun on vähän sama kuin budjettirahojen vääntämisessä, mutta käänteisesti. Budjettineuvotteluissa kannattaa aina pyytää enemmän kuin saa. Ja kansalaisille on hyvä, että vaaliehdokkaat lupaavat enemmän kuin pystyvät antamaan. Silloin paine tehdä muutoksia kasvaa suuremmaksi.

Koska kyynisyys ei ole koskaan ollut terävä poliittinen ase, loruilen minäkin toiveikkaana muutoksen puolesta: Obama, Obama, näytä sarvesi, onko huomenna pouta?

Johanna Sumuvuori