 |
Amerikkalainen unelma nälkäkuurilla
(YDIN 3/2003)
Pohjois-Amerikasta on parin viime vuoden
aikana ilmestynyt yhteiskuntakriittisiä kulttuurituotteita kuin sieniä sateella. Ensin
breikkasi kanadalainen journalisti Naomi Klein brändivaltiaita ruotivalla kirjallaan No
Logo. Perässä seurasi yhdysvaltalainen toimittaja Eric Schlosser amerikkalaista
pikaruokakulttuuria kritisoivalla kirjallaan Pikaruokakansa ja hänen maanmiehensä
Michael Moore dokumentaarisella elokuvallaan Bowling for Columbine, jossa etsitään
syitä amerikkalaisten asehulluudelle ja hätkähdyttäville ampuma-aserikostilastoille.
Samaan sarjaan voi lukea juuri suomennetun Barbara Ehrenreichin opuksen Nälkäpalkalla.
Barbara Ehrenreich on yhdysvaltalainen toimittaja ja kirjailija, joka halusi selvittää,
miksei edes kahden ihmisen palkka tai kahdesta rinnakkaisesta työstä saatava palkka riitä
elämiseen Yhdysvalloissa.
Ehrenreich päätti selvittää asian osallistuvalla menetelmällä ja riuhtaisi itsensä normaalista
keskiluokkaisesta elämästään matalapalkkaisiin työsuhteisiin eri puolille Yhdysvaltoja. Hän
työskenteli tarjoilijana, siivoojana ja myyjänä, asui mahdollisimman halvalla motelleissa ja
asuntovaunuissa salaten akateemisen taustansa ja toimittajan ammattinsa. Kirjan miinuspuoleksi
on todettava, ettei siitä käy ilmi, miten pitkään toimittaja tarkalleen paiski töitä
raportoimissaan paikoissa. Kerrontatapa jättää avoimeksi, onko kyseessä vuosi, puoli vuotta
vaiko vain pari kuukautta.
Tutkivan journalismin sankaritarina
Ehrenreich ei ole sen sortin keskiluokkainen toimittaja, joka haluaa tehdä omasta tutkivasta
journalismistaan sankaritarinan laittamalla itsensä likoon ja sukeltamalla uskaliaana
antropologina itselleen vieraaseen maailmaan. Kirjailija myöntää heti kättelyssä, ettei
lähtökohtaiset mahdollisuudet saattaa itseään samalle viivalle köyhien matalapalkkaelämää
viettävien ihmisten kanssa ole realistiset, kun itsellä odottaa taustalla koko ajan
keski-ikään mennessä kartutettu pankkitili, eläkevakuutus, sairausvakuutus ja monen huoneen
koti. Etunaan hän piti myös valkoihoisuuttaan ja äidinkieltään englantia.
Ehrenreichin missio oli yksinkertaisesti katsoa, riittäisivätkö matalapalkkaisten
palveluammattien antamat tulot välttämättömiin menoihin. Mykistävin havainto hänelle oli,
että työttömyys ei ole ainoa tie köyhyyskierteeseen, vaan köyhyyteen vajoaminen on
mahdollista myös paiskimalla kahta työtä kuuden dollarin tuntipalkalla. Kahdestakaan
matalapalkkaisesta työstä saatava palkka ei riitä kattamaan asumisesta, terveydenhuollosta
ja elämisestä aiheutuvia kuluja vaikka kuinka sinnittelisi papusäilykkeillä ja halvimmilla
eineksillä.
Absurdeinta on, ettei palkat nouse, vaikka alalla kuin alalla on työvoimavajetta.
Matalapalkka-alat näyttävät onnistuneen kumoamaan kysynnän ja tarjonnan lain.
Amerikkalaisen unelman saavuttamattomuus
Amerikkalaisen unelman ydin on, että vauraus on jokaisen ulottuvilla, joka on valmis
paiskimaan sen eteen töitä. Ehrenreichkin toteaa saaneensa kuulla varttuessaan kyllästymiseen
asti "Menestyksen salaisuus on kova työnteko" -tyyppisiä fraaseja. Hän viittaa myös
amerikkalaiseen sosiaaliturvauudistukseen, joka pohjaa nimenomaan ajatukseen, että
"työpaikka on matkalippu pois köyhyydestä ja että toimeentulotuen varassa eläviä ei pidättele
mikään muu kuin heidän haluttomuutensa lähteä hakemaan töitä".
Kun Ehrenreich sinnittelee tarjoilijana hampurilaisbaarissa, siivoojana ja tavaratalomyyjänä,
hän joutuu sekä työnhakuprosessissa että itse työnteossa kohtaamaan matapalkka-aloilla
työskentelevien perusikävyydet: kohtuuhintaisen asunnon löytämisen mahdottomuuden, alhaisen
palkan, olemattomat ylityökorvaukset ja huumetestaukset. Ammattiliittoihin liittymisestä
varoitetaan vakavasti erilaisten koomisia ulottuvuuksiakin saavien yritysvideoiden voimalla.
Suurimpia ongelmia aiheuttaa nimenomaan asumisen järjestäminen. Ehrenreich kritisoi voimakkaasti
amerikkalaisia virallisia köyhyystilastoja, jotka eivät ota mitenkään huomioon asumisongelmia.
Virallinen köyhyystaso lasketaan Yhdysvalloissa kertomalla tietyn kokoisen perheen ruokamenot
kolmella. Ruoka ei ole kuitenkaan niin altis inflaatioille kuin asuminen. Kun mittausmenetelmä
kehitettiin 1960-luvulla, ruoka vei 24 prosenttia keskivertoperheen budjetista asumisen osuuden
ollessa 29 prosenttia. Vuonna 1999 tilanne oli muttunut radikaalisti: ruoka vei 16 prosenttia
perheen budjetista, kun taas asumisen osuus oli kohonnut 37 prosenttiin.
Yhdysvalloissa julkinen talous pakoilee reippaasti vastuuta asumispolitiikasta.
Julkisen asumisen kustannukset ovat pudonneet tasaisesti 1980-luvulta saakka ja julkisten
vuokratukien kasvu pysähtyi 1990-luvun puolessavälissä.
Kotimaan nälkäpalkat
Vaikka Suomessa asiat ovat monessa suhteessa paremmin kuin rapakon takana, ei täälläkään
voi hurrata tiettyjen palvelualojen palkoilla. Palvelualojen ammattiliitto teetätti viime
vuonna palkkatutkimuksen, josta selvisi esimerkiksi se, etteivät kokoaikaiset puhdistus- ja
siivousalojen työntekijät tienaa enempää kuin 1 267 euroa kuussa. Osa-aikaisten siivoojien
perustuntipalkka on 7 euroa tunnissa, mikä ei ole kovinkaan paljon enempää kuin Yhdysvalloissa.
Niin palkoissa kuin työn arvostuksessa on huomattavasti kohentamisen varaa. Onneksi sentään
meikeläinen sosiaaliturva on vielä jotenkuten kuosissaan ja ammattiliittoihin liittyminenkin
ihan normaalia - ei kumouksellista ja uhkarohkeaa toimintaa.
Johanna Sumuvuori
Barbara Ehrenreich: Nälkäpalkalla
Suom: Leena Tamminen (WSOY 2003)
Englanninkielinen alkuteos: Nickel and Dimed, On (Not) Getting by in America, 2001
|
 |
 |
